En varmaan ole ainut, joka on joskus miettinyt, minne helsinkiläisillä on aina niin kiire. Viime kesänä tämä mysteeri ei vielä selvinnyt, sillä ajelin silloin rauhassa pyörällä töihin. Vastaus kysymykseen löytyi, kun yllätin itseni juoksemassa raitiovaunuun. Jaan tämän aamutuimaan tehdyn päätelmän nyt teillekin. Voi hyvin olla, että kaikki muut tämän jo tiesivät. Minä kun tulen aina joskus vähän jälkijunassa mukaan tähän maailman menoon.
Helsingissä junia, raitiovaunuja, busseja ja metroja menee "koko ajan". Siksi kukaan ei koskaan katso aikataulusta, milloin pysäkillä kannattaa töröttää. No siinähän käy niin, että kulkuväline, johon olet tähtäämässä, meneekin lähes aina ohi juuri silloin, kun olet päässyt sadan metrin päähän pysäkistä. Tilanne ärsyttää niin paljon, että on pakko juosta ja keretä kyytiin. Siitäkin huolimatta, että seuraava olisi tulossa viiden minuutin päästä, eikä oikeastaan mihinkään ole edes kiire.
Tein tämän henkilökohtaisen juoksutempaukseni jälkeen pyhän päätöksen siitä, että en koskaan yritä juosta raitiovaunua kiinni. Sillä minä olen rauhallinen tamperelainen.
Mutta niistä töistä. Minusta on tehty näköjään lehtemme virallinen reppareiden kirjoittaja. Tekstejä on edessä ja takana. Haastetta riittää, 10 000 merkkiä tuntuu ihan käsittämättömältä määrältä tekstiä. Mukavaa on kyllä se, että asiantuntevaa palautetta saa aina kun haluaa. Mikä parasta vielä ennen jutun julkaisua.
Toinen haastava asia on tullut yllättäen nurkan takaa. Nimittäin aikataulu. Niin, aikakausilehdissähän on niin leppoisaa, että juttuja saa väännellä ja käännellä niin kauan, että tulee täydellistä. No kun ei. Valitettavasti on tullut ilmi, että käytännössä kirjoitan saman verran, kun sanomalehtimiehet ja -naiset kirjotttavat. Homma vaan menee niin, että koko roska täytyy aikatauluttaa itse ja hoitaa hommat niin, että dedispäivänä se kasa on sitten valmiina taittajaa odottelemassa. Kalenterista onkin tullut yksi läheisimmistä ystävistäni töissä.
Välillä on jo saanut huokaista syvään haastateltavien kanssa. Eräs täti korjasi maailman lyhyintä tekstiä viiteen otteeseen. Tyyli oli mainio: "minun mielestäni lause ei ole sujuva", "poistaisin tuosta lauseesta sanan 'todella'" tai "sanoin kyllä noin, mutta en halua, että se lukee lehdessä". Puhelinlangan päässä oli ilmeisesti joku toimitussihteerin hommasta haaveileva.
Olen myös kuunnellut puolitoista tuntia puhetta loisista. Jos kiinnostaa, täit, syyhy ja kihomadot ovat nyt hallussa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti