Nyt perus taisteluselostusta ilman filosofointia. Toivottavasti ei ole liian tylsää. Tähän asti melkoinen viikko taas. Olen ollut välivuorossa klo 13-21.
Maanantai oli periaatteessa simppeli. Sairaanhoidon kuntayhtymän hallituksen esityslista käsiin, sitten kokouksesta pidettyyn infoon. Siellä kyselyä ja muistiinpanoja. Päädyin tekemään asiasta kolmea juttua. Yhtä varsin mielenkiintoista kilpailutus-asiaa varten mulle kiikutettiin oikein liitteitä tänne toimitukseen.
Tämä nainen ajoi aika vahvasti omaa asiaansa. Hänen sanomisensa poikkesivat infossa kuulemastani. En saanut tarvitsemaani tyyppiä kiinni ja olin vähäisten lähteideni armoilla. Tympeää tehdä sellaista, mitä ei itse oikein pidä hyvänä. Ja kolmen kirjoittamiseen menee aikaa. Olin valmis minuutti ennen työajan päättymistä.
Tiistai olisi voinut olla löysempi, mutta otin aika paljon lautaselle. Olisi riittänyt, että käyn haastatteleen yhtä eläköityvää rehtoria ja teen siitä jutun, mutta otin toisenkin haastattelun tehtäväksi, vaikka se olisi ehtinyt myöhemmin. Rehtori asui 100 kilsan päässä, joten siihen meni aikaa. Yhteensä ajoin päivän aikana 290 kilsaa! Meni leppoisasti, ensin kuuntelin Diabloa, sitten CoB:tä:)
Mutta kiire meinasi tulla, vaikka ihan hyvänlaisen henkilökuvan teinkin nopeasti. Olin valmis noin minuutti ennen työajan päättymistä. Mutta en turhaan hikoillut, kun tänään pomo sanoi, että olen hyvin sulautunut toimitukseen. Oli nimittäin epäillyt, oli aika paljon hommaa yhdelle päivälle. Ja olen kyllä samaa mieltä! Mutta voinpa nyt sanoa haastatelleeni yhtä Maajusseista;) Mukava tyyppi oli kyllä tosi-tv-mieheksi.
Tänään löysempää. Haastattelin yhtä valmistuvaa amis-tyyppiä ja tein jutun siitä. Sen lisäksi tunti äidinkieltä. Sitten tein yhtä juttua perjantaille. Yllättäen tuli lautaselle myös eräs uutinen, joka piti hoitaa pois kuleksimasta. Mutta tuo "yksi juttu" oli melkoinen. Haastattelin puhelimitse naista, jonka kihlattu tapettiin muutama vuosi sitten. Juttu käsittelee vertaistukea. Melkoista. Naiselle selvästi vaikea puhua asiasta vieläkin, kuten olettaa sopii. Mutta eipä ole helppoa kuunnella tai kysellä asiasta! Varsinkin jälkikäteen meinasi olla tippa linssissä pelkästään asiaa ajatellessa. Onhan tuo pahinta, mitä itse omalle kohdalleni voisin kuvitella...
Eli voi sanoa, että ei nää päivät ihan toistensa kaltaisia ole. Kivaa kyllä kaikkine vaikeuksineen.
NP: Diablon uusi levy. Aika jees.
keskiviikko 28. toukokuuta 2008
Ja helsinkiläinen juoksee
En varmaan ole ainut, joka on joskus miettinyt, minne helsinkiläisillä on aina niin kiire. Viime kesänä tämä mysteeri ei vielä selvinnyt, sillä ajelin silloin rauhassa pyörällä töihin. Vastaus kysymykseen löytyi, kun yllätin itseni juoksemassa raitiovaunuun. Jaan tämän aamutuimaan tehdyn päätelmän nyt teillekin. Voi hyvin olla, että kaikki muut tämän jo tiesivät. Minä kun tulen aina joskus vähän jälkijunassa mukaan tähän maailman menoon.
Helsingissä junia, raitiovaunuja, busseja ja metroja menee "koko ajan". Siksi kukaan ei koskaan katso aikataulusta, milloin pysäkillä kannattaa töröttää. No siinähän käy niin, että kulkuväline, johon olet tähtäämässä, meneekin lähes aina ohi juuri silloin, kun olet päässyt sadan metrin päähän pysäkistä. Tilanne ärsyttää niin paljon, että on pakko juosta ja keretä kyytiin. Siitäkin huolimatta, että seuraava olisi tulossa viiden minuutin päästä, eikä oikeastaan mihinkään ole edes kiire.
Tein tämän henkilökohtaisen juoksutempaukseni jälkeen pyhän päätöksen siitä, että en koskaan yritä juosta raitiovaunua kiinni. Sillä minä olen rauhallinen tamperelainen.
Mutta niistä töistä. Minusta on tehty näköjään lehtemme virallinen reppareiden kirjoittaja. Tekstejä on edessä ja takana. Haastetta riittää, 10 000 merkkiä tuntuu ihan käsittämättömältä määrältä tekstiä. Mukavaa on kyllä se, että asiantuntevaa palautetta saa aina kun haluaa. Mikä parasta vielä ennen jutun julkaisua.
Toinen haastava asia on tullut yllättäen nurkan takaa. Nimittäin aikataulu. Niin, aikakausilehdissähän on niin leppoisaa, että juttuja saa väännellä ja käännellä niin kauan, että tulee täydellistä. No kun ei. Valitettavasti on tullut ilmi, että käytännössä kirjoitan saman verran, kun sanomalehtimiehet ja -naiset kirjotttavat. Homma vaan menee niin, että koko roska täytyy aikatauluttaa itse ja hoitaa hommat niin, että dedispäivänä se kasa on sitten valmiina taittajaa odottelemassa. Kalenterista onkin tullut yksi läheisimmistä ystävistäni töissä.
Välillä on jo saanut huokaista syvään haastateltavien kanssa. Eräs täti korjasi maailman lyhyintä tekstiä viiteen otteeseen. Tyyli oli mainio: "minun mielestäni lause ei ole sujuva", "poistaisin tuosta lauseesta sanan 'todella'" tai "sanoin kyllä noin, mutta en halua, että se lukee lehdessä". Puhelinlangan päässä oli ilmeisesti joku toimitussihteerin hommasta haaveileva.
Olen myös kuunnellut puolitoista tuntia puhetta loisista. Jos kiinnostaa, täit, syyhy ja kihomadot ovat nyt hallussa.
Helsingissä junia, raitiovaunuja, busseja ja metroja menee "koko ajan". Siksi kukaan ei koskaan katso aikataulusta, milloin pysäkillä kannattaa töröttää. No siinähän käy niin, että kulkuväline, johon olet tähtäämässä, meneekin lähes aina ohi juuri silloin, kun olet päässyt sadan metrin päähän pysäkistä. Tilanne ärsyttää niin paljon, että on pakko juosta ja keretä kyytiin. Siitäkin huolimatta, että seuraava olisi tulossa viiden minuutin päästä, eikä oikeastaan mihinkään ole edes kiire.
Tein tämän henkilökohtaisen juoksutempaukseni jälkeen pyhän päätöksen siitä, että en koskaan yritä juosta raitiovaunua kiinni. Sillä minä olen rauhallinen tamperelainen.
Mutta niistä töistä. Minusta on tehty näköjään lehtemme virallinen reppareiden kirjoittaja. Tekstejä on edessä ja takana. Haastetta riittää, 10 000 merkkiä tuntuu ihan käsittämättömältä määrältä tekstiä. Mukavaa on kyllä se, että asiantuntevaa palautetta saa aina kun haluaa. Mikä parasta vielä ennen jutun julkaisua.
Toinen haastava asia on tullut yllättäen nurkan takaa. Nimittäin aikataulu. Niin, aikakausilehdissähän on niin leppoisaa, että juttuja saa väännellä ja käännellä niin kauan, että tulee täydellistä. No kun ei. Valitettavasti on tullut ilmi, että käytännössä kirjoitan saman verran, kun sanomalehtimiehet ja -naiset kirjotttavat. Homma vaan menee niin, että koko roska täytyy aikatauluttaa itse ja hoitaa hommat niin, että dedispäivänä se kasa on sitten valmiina taittajaa odottelemassa. Kalenterista onkin tullut yksi läheisimmistä ystävistäni töissä.
Välillä on jo saanut huokaista syvään haastateltavien kanssa. Eräs täti korjasi maailman lyhyintä tekstiä viiteen otteeseen. Tyyli oli mainio: "minun mielestäni lause ei ole sujuva", "poistaisin tuosta lauseesta sanan 'todella'" tai "sanoin kyllä noin, mutta en halua, että se lukee lehdessä". Puhelinlangan päässä oli ilmeisesti joku toimitussihteerin hommasta haaveileva.
Olen myös kuunnellut puolitoista tuntia puhetta loisista. Jos kiinnostaa, täit, syyhy ja kihomadot ovat nyt hallussa.
sunnuntai 25. toukokuuta 2008
Tervehdys länsirannikolta tuulisesta, mutta niin aurinkoisesta karhukaupungista. Kolme viikkoa ehti vierähtää ennen sanan säilään tarttumista tällä areenalla - aika kulkee niin nopiasti, että ensimmäistä kertaa ehdin jo murehtia kesän ehtoon koittamista.
Mutta työasioihin. Tykkään. Kovasti. Toimituksessa on mukavia ihmisiä ja töihin pääsi kiinni heti ensimmäisestä päivästä alkaen. Näsijärven jäätä ei sentään toukokuussa tarvinnut tarkkailla, mutta paikallisen joen vesi oli kummallisen alhaalla, joten reportterinura alkoi sääjutulla. Hurraa!
Laidasta laitaan olen juttuja kirjoitellut. Isompia ja pienempiä, ja pari ihan omaakin ideaa on uutispäällikön suodattimesta päässyt palstoille asti. Keikalle ole päästellyt lähinnä jopolla, joista keltainen on nykyään ehdoton suosikki. Kerran olen joutunut auton rattiin suuntana Nakkila. Samalla keikalla pääsin ottamaan myös kuvia, mikä on aika harvinaista, koska talosta löytyy ammattikuvaajien mukava joukko. Luojan kiitos, kuvista tuli myös ihan kelvolliset!
Ehkä länsirannikolla ollaan kovin pidättyväisiä, mutta kovin hersyviä tyyppejä ei haastateltavaksi ole osunut. Yksi tiukka täti kyllä, joka välttämättä olisi halunnut kirjattavan - edes kuvatekstiin - että hän tekee työtään suurella sydämellä. Päivän aforismi: eihän sitä kissan häntää kukaan muu nosta kuin kissa itse. Tässä tapauksessa kissan häntä oli jo niin pystyssä, että toimittaja totesi, ettei hänen apuaan varmaan enää kaivata.
Karhukaupungista sanottakoon, että ihmiset on oikeesti ihan kivoja. Huono maine joutakoon siis romukoppaan! Ainakaan tämän naisen tielle ei ole töykeä tietään löytänyt.
Ja pakkohan se on tunnustaa, että toimituksen nuorisoseuran juorukerhon kantispöytään vie lounastunnilla tämänkin uraa aloittelevan tie. Niin kiirettä ei yleensä ole, etteikö kerkiäisi rauhassa syödä ja juoda kaffitkin. Ylitöiksi menee välillä, mutta ei siitä päivävuorossa niin huolta, kun lehden kiinni menoon on vielä aikaa. Ainoan pikkustressin olen kehittänyt tähän mennessä yhdessä iltavuoroista, kun piti hoitaa verkkoa, soitella poliisit ja palomiehet, ja kirjoittaa omaa juttua printtiin.
Karhukaupungin yöelämä on vielä testaamatta! Otan asiakseni heti tulevalla viikolla.
Mutta työasioihin. Tykkään. Kovasti. Toimituksessa on mukavia ihmisiä ja töihin pääsi kiinni heti ensimmäisestä päivästä alkaen. Näsijärven jäätä ei sentään toukokuussa tarvinnut tarkkailla, mutta paikallisen joen vesi oli kummallisen alhaalla, joten reportterinura alkoi sääjutulla. Hurraa!
Laidasta laitaan olen juttuja kirjoitellut. Isompia ja pienempiä, ja pari ihan omaakin ideaa on uutispäällikön suodattimesta päässyt palstoille asti. Keikalle ole päästellyt lähinnä jopolla, joista keltainen on nykyään ehdoton suosikki. Kerran olen joutunut auton rattiin suuntana Nakkila. Samalla keikalla pääsin ottamaan myös kuvia, mikä on aika harvinaista, koska talosta löytyy ammattikuvaajien mukava joukko. Luojan kiitos, kuvista tuli myös ihan kelvolliset!
Ehkä länsirannikolla ollaan kovin pidättyväisiä, mutta kovin hersyviä tyyppejä ei haastateltavaksi ole osunut. Yksi tiukka täti kyllä, joka välttämättä olisi halunnut kirjattavan - edes kuvatekstiin - että hän tekee työtään suurella sydämellä. Päivän aforismi: eihän sitä kissan häntää kukaan muu nosta kuin kissa itse. Tässä tapauksessa kissan häntä oli jo niin pystyssä, että toimittaja totesi, ettei hänen apuaan varmaan enää kaivata.
Karhukaupungista sanottakoon, että ihmiset on oikeesti ihan kivoja. Huono maine joutakoon siis romukoppaan! Ainakaan tämän naisen tielle ei ole töykeä tietään löytänyt.
Ja pakkohan se on tunnustaa, että toimituksen nuorisoseuran juorukerhon kantispöytään vie lounastunnilla tämänkin uraa aloittelevan tie. Niin kiirettä ei yleensä ole, etteikö kerkiäisi rauhassa syödä ja juoda kaffitkin. Ylitöiksi menee välillä, mutta ei siitä päivävuorossa niin huolta, kun lehden kiinni menoon on vielä aikaa. Ainoan pikkustressin olen kehittänyt tähän mennessä yhdessä iltavuoroista, kun piti hoitaa verkkoa, soitella poliisit ja palomiehet, ja kirjoittaa omaa juttua printtiin.
Karhukaupungin yöelämä on vielä testaamatta! Otan asiakseni heti tulevalla viikolla.
The Final Frontier
Korpireportteri Änkyrällä menee mukavasti pikkukaupungissa, jonka lähellä ei ole muuta kuin metsää, vähän lisää metsää, ja vielä enemmän metsää. Miellyttävimpiä vapaa-ajan aktiviteetteja ovat mm. kukan kastelu. Harmi, ettei sitä tarvitse tehdä kuin kerran viikossa.
Kävin myös lavatansseissa, mikä oli lähes inhorealistinen kokemus. Elämä vilisi silmieni edessä, kuten ennen kuolemaa kerrotaan tapahtuvan. Selvisin. Tämän kunniaksi heitin pari pillurallikierrosta vm. -80 Ford Escortillani. Tunsin kuuluvani joukkoon jo ensimmäisenä viikonloppunani.
Töissä olen haastatellut 9-vuotiasta tyttöä, joka kysyi itseltään kysymykset ja vastasi niihin. Esimerkiksi: "Kysy minulta mikä on kivintä pesiksessä! Kivintä on lyödä, ottaa koppi, juosta ja polttaa ja pelata!!!" Olisivatpa kaikki haastateltavat yhtä käteviä.
Eräs naisministeri ei ollut yhtä kätevä, voisin kuvailla äänensävyään jopa nuivaksi keskustelumme alussa. Kyllä tämä tomera nuorekas edustajamme leppyi pian kun selvisi, etten ole häntä suihini popsimassa, vaikka vaalirahaa onkin tullut ovista ja ikkunoista ja hieman takaluukustakin.
Eräästä jutustakin Änkyrä sai palautetta. Haastateltava ei ollut sanojensa mukaan auttanut miestään puiden ajossa, vaan puiden kaadossa. Hän häpesi sitä, että lehdestä saa sen kuvan, että hän on kerskuri. Ymmärrän kyllä, ja yritin lohduttaa parhaani mukaan.
Tässäpä päällimmäiset. Erittäin iloinen olen ollut siitä, että saan ottaa paljon kuvia. Haluan kehittyä siinä erittäin paljon kesän aikana. Lisäksi olen saanut tehdä taittoa juttujen ideoinnista ja suunnittelusta toteutukseen asti, korjata kielioppia muiden teksteistä, ja kirjoittaa kolumneja.
Työ on siis monipuolista, vaikka välillä tuleekin hieman kiire. Juttuja olen kirjoittanut noin 1-2 pääjutun päivätahtia, mutta juttukeikkoineen ja kuvaamisineen yhteen juttuun menee aikaa helposti 4-6 tuntia. Huomenna on tiedossa kuuden tunnin rypistys, jonka aikana pitäisi taittaa 5-6 juttua ja kirjoittaa pääjuttu ja muutamia pikkujuttuja. Illalla on tiedossa keikka rajan pintaan asti, en muista minne.
Kävin myös lavatansseissa, mikä oli lähes inhorealistinen kokemus. Elämä vilisi silmieni edessä, kuten ennen kuolemaa kerrotaan tapahtuvan. Selvisin. Tämän kunniaksi heitin pari pillurallikierrosta vm. -80 Ford Escortillani. Tunsin kuuluvani joukkoon jo ensimmäisenä viikonloppunani.
Töissä olen haastatellut 9-vuotiasta tyttöä, joka kysyi itseltään kysymykset ja vastasi niihin. Esimerkiksi: "Kysy minulta mikä on kivintä pesiksessä! Kivintä on lyödä, ottaa koppi, juosta ja polttaa ja pelata!!!" Olisivatpa kaikki haastateltavat yhtä käteviä.
Eräs naisministeri ei ollut yhtä kätevä, voisin kuvailla äänensävyään jopa nuivaksi keskustelumme alussa. Kyllä tämä tomera nuorekas edustajamme leppyi pian kun selvisi, etten ole häntä suihini popsimassa, vaikka vaalirahaa onkin tullut ovista ja ikkunoista ja hieman takaluukustakin.
Eräästä jutustakin Änkyrä sai palautetta. Haastateltava ei ollut sanojensa mukaan auttanut miestään puiden ajossa, vaan puiden kaadossa. Hän häpesi sitä, että lehdestä saa sen kuvan, että hän on kerskuri. Ymmärrän kyllä, ja yritin lohduttaa parhaani mukaan.
Tässäpä päällimmäiset. Erittäin iloinen olen ollut siitä, että saan ottaa paljon kuvia. Haluan kehittyä siinä erittäin paljon kesän aikana. Lisäksi olen saanut tehdä taittoa juttujen ideoinnista ja suunnittelusta toteutukseen asti, korjata kielioppia muiden teksteistä, ja kirjoittaa kolumneja.
Työ on siis monipuolista, vaikka välillä tuleekin hieman kiire. Juttuja olen kirjoittanut noin 1-2 pääjutun päivätahtia, mutta juttukeikkoineen ja kuvaamisineen yhteen juttuun menee aikaa helposti 4-6 tuntia. Huomenna on tiedossa kuuden tunnin rypistys, jonka aikana pitäisi taittaa 5-6 juttua ja kirjoittaa pääjuttu ja muutamia pikkujuttuja. Illalla on tiedossa keikka rajan pintaan asti, en muista minne.
perjantai 23. toukokuuta 2008
Taksimies ja palopäällikön vaimo
Eilen Monni oli iltavuorossa, siis 15-23. Tulipa tehtyä kolme juttua lehteen, ihan riittävästi.
Suunniteltuna työnäni oli kaksi juttua, joista toisen tekeminen alkoi sillä, että erään kokouksen esityslistanivaskaa selailemalla piti katsoa, josko jotain löytyisi. Löytyi jotain pientä ja armottomalla tuskalla esityslistasta, liitteistä ja haastattelusta sai jopa suomenkielisen uutisen.
Ysin jälkeen olin valmis ja menin kysymään, että olisiko jotain hommaa. Odotin, että vastaus on kieltävä. Vuoronvetäjä kävelikin juuri vastaan hätäkeskustiedon kanssa. Levikkialueemme reunalla keskisuuri tulipalo. Keskisuuri voi tarkoittaa mitä tahansa roskatynnyristä kerrostaloon.
Yritin soittaa palopäällikölle ja muille mahdollisille tahoille. Mistään ei vastattu, mikä lienee kovin epätavallista. Hälyn tulosta oli kuitenkin jo mennyt aikaa sen verran, että palokunnan saattoi olettaa olevan jo paikalla. Ilmeisesti oli kiire.
Hätäkeskuksesta sain tiedon siitä, minkälainen talo palaa ja paljonko siellä on palokunnan väkeä. Sitä oli paljon. Sen pohjalta tein sitten nettiin uutisen. Jatkoin soittamista ja vihdoin minulle vastattiin. Paloesimiehen tmv. vaimo vastasi. Mies oli kiireessään unohtanut puhelimen, jos oikein ymmärsin.
Tarvittiin kuvaa ja yritimme selvittää paikkakunnalla asuvaa toimittajaa varten palon sijaintia. Vuoronvetäjä ehdotti, että soita taksiasemalle, ne vois tietää. Sanottu ja tehty. Herätin jonkun suharin, joka ei tiennyt mitään muuta kuin, että savu haisee ja pohjoisessa savuaa.
Vihdoin tuli tiedote hätäkeskuksesta. Palo oli vakava, kuolonuhreja vaatinut. Sain palopäällikönkin kiinni, mutta se ei antanut tietoa yksitellen, vaan lupasi laittaa tiedotusta netin kautta.
Ongelmallista lehden kannalta oli se, että perjantaina ilmestyy viikkoliite, joten lehden pitää mennä aiemmin kiinni. Ei ollut aikaa odottaa tiedonantoja. Toimittaja saatiin kuitenkin paikalle kuvaamaan ja vähäisten, mutta riittävien tietojen mukaan tehtiin juttu etusivulle.
Saimme siis homman hoidettua, vaikka oli kyllä aika jännää ja kiirettä. Ikävää tietysti kuolintapaukset, mutta niistä tiedottaminenhan on meidän työtä. Pääsin töistä suunnilleen ajoissa, mutta olin kyllä vielä kotonakin ihan rauhaton vielä pitkään.
NP: iPod latauksessa...
Suunniteltuna työnäni oli kaksi juttua, joista toisen tekeminen alkoi sillä, että erään kokouksen esityslistanivaskaa selailemalla piti katsoa, josko jotain löytyisi. Löytyi jotain pientä ja armottomalla tuskalla esityslistasta, liitteistä ja haastattelusta sai jopa suomenkielisen uutisen.
Ysin jälkeen olin valmis ja menin kysymään, että olisiko jotain hommaa. Odotin, että vastaus on kieltävä. Vuoronvetäjä kävelikin juuri vastaan hätäkeskustiedon kanssa. Levikkialueemme reunalla keskisuuri tulipalo. Keskisuuri voi tarkoittaa mitä tahansa roskatynnyristä kerrostaloon.
Yritin soittaa palopäällikölle ja muille mahdollisille tahoille. Mistään ei vastattu, mikä lienee kovin epätavallista. Hälyn tulosta oli kuitenkin jo mennyt aikaa sen verran, että palokunnan saattoi olettaa olevan jo paikalla. Ilmeisesti oli kiire.
Hätäkeskuksesta sain tiedon siitä, minkälainen talo palaa ja paljonko siellä on palokunnan väkeä. Sitä oli paljon. Sen pohjalta tein sitten nettiin uutisen. Jatkoin soittamista ja vihdoin minulle vastattiin. Paloesimiehen tmv. vaimo vastasi. Mies oli kiireessään unohtanut puhelimen, jos oikein ymmärsin.
Tarvittiin kuvaa ja yritimme selvittää paikkakunnalla asuvaa toimittajaa varten palon sijaintia. Vuoronvetäjä ehdotti, että soita taksiasemalle, ne vois tietää. Sanottu ja tehty. Herätin jonkun suharin, joka ei tiennyt mitään muuta kuin, että savu haisee ja pohjoisessa savuaa.
Vihdoin tuli tiedote hätäkeskuksesta. Palo oli vakava, kuolonuhreja vaatinut. Sain palopäällikönkin kiinni, mutta se ei antanut tietoa yksitellen, vaan lupasi laittaa tiedotusta netin kautta.
Ongelmallista lehden kannalta oli se, että perjantaina ilmestyy viikkoliite, joten lehden pitää mennä aiemmin kiinni. Ei ollut aikaa odottaa tiedonantoja. Toimittaja saatiin kuitenkin paikalle kuvaamaan ja vähäisten, mutta riittävien tietojen mukaan tehtiin juttu etusivulle.
Saimme siis homman hoidettua, vaikka oli kyllä aika jännää ja kiirettä. Ikävää tietysti kuolintapaukset, mutta niistä tiedottaminenhan on meidän työtä. Pääsin töistä suunnilleen ajoissa, mutta olin kyllä vielä kotonakin ihan rauhaton vielä pitkään.
NP: iPod latauksessa...
tiistai 20. toukokuuta 2008
Hyvin menee mutta menköön!
Vihervaaran Annan toimittaja-ura on lähtenyt käyntiin loistavasti, ainakin toimittajan omasta mielestä. Vanha motto "pessimisti ei pety" toimi tälläkin kertaa. Ensimmäinen viikko oli täynnä positiivisia yllätyksiä; alun jännitys kaikkosi nopeasti, koska toimitus on mukava paikka. Myös jutut olivat onnistuneita, ja niitä piti kirjoittaa sopivan verran sopivassa ajassa.
Muutamiin mielenkiintoisiin tilanteisiin olen jo joutunut. Viime viikolla olin yhtä aikaa pienessä tilaisuudessa toisen paikallisen lehden toimittajan kanssa, kutsuttakoon häntä vaikkapa Tertuksi. Saapuessani paikalle Terttu oli hyvin ärsyyntynyt. "Kilpailija tuli, älä anna sille näitä kaikkia papereita. Menenkin ottamaan tuolta kuvia, ettei ole samoja kuin kilpailijalla. En haastattele sinua (erästä rouvaa) koska sinä olet kilpailijan lehdessä. Nyt jatkankin matkaa, mutten kerro mihin olen menossa, ettei tuo (minä) seuraa perässä."
Näin "vitsaili" toimittaja Terttu. Mielestäni käytös oli outoa, sillä lehdet eivät ole kilpailijoita, koska ne ovat eri tyyppisiä. Toisekseen, jos Terttu on ollut alalla n. 35 vuotta, ja minä kokonaiset neljä päivää, niin emme liene vielä kilpailutilanteessa. Minua lähinnä huvitti se, että saapumiseni sai Tertun pasmat sekaisin. Mutta olen myös hieman surullinen, jos tilanne kuvaa sitä, miten toisten medioiden toimittajiin suhtaudutaan. Aika näyttää, onko näin.
Olen jo ehtinyt hermostuttaa myös yhden haastateltavan. Hän oli juttuni tarkastettuaan tullut kollegansa kanssa siihen tulokseen, että juttua ei voi lehdessä painaa, sillä "sitä ei ole kirjoitettu hyvässä hengessä". Korjasin jutun pikapikaa, vaikka ei olisi ollut pakko. Perästä ei ole vielä kuulunut.
Mutta pieniä vastoinkäymisiä tulee aina, joten ei me välitetä niistä. Hauskaa on ollut, mistä suuri kiitos kuuluu nuorimmalle kollegalleni. Torstaina lähden haastateltavan kanssa kalaan. Ei siis muuta kuin Hii-u-li-hei, huolta nyt ei, merimies näin käy merta päin!
Muutamiin mielenkiintoisiin tilanteisiin olen jo joutunut. Viime viikolla olin yhtä aikaa pienessä tilaisuudessa toisen paikallisen lehden toimittajan kanssa, kutsuttakoon häntä vaikkapa Tertuksi. Saapuessani paikalle Terttu oli hyvin ärsyyntynyt. "Kilpailija tuli, älä anna sille näitä kaikkia papereita. Menenkin ottamaan tuolta kuvia, ettei ole samoja kuin kilpailijalla. En haastattele sinua (erästä rouvaa) koska sinä olet kilpailijan lehdessä. Nyt jatkankin matkaa, mutten kerro mihin olen menossa, ettei tuo (minä) seuraa perässä."
Näin "vitsaili" toimittaja Terttu. Mielestäni käytös oli outoa, sillä lehdet eivät ole kilpailijoita, koska ne ovat eri tyyppisiä. Toisekseen, jos Terttu on ollut alalla n. 35 vuotta, ja minä kokonaiset neljä päivää, niin emme liene vielä kilpailutilanteessa. Minua lähinnä huvitti se, että saapumiseni sai Tertun pasmat sekaisin. Mutta olen myös hieman surullinen, jos tilanne kuvaa sitä, miten toisten medioiden toimittajiin suhtaudutaan. Aika näyttää, onko näin.
Olen jo ehtinyt hermostuttaa myös yhden haastateltavan. Hän oli juttuni tarkastettuaan tullut kollegansa kanssa siihen tulokseen, että juttua ei voi lehdessä painaa, sillä "sitä ei ole kirjoitettu hyvässä hengessä". Korjasin jutun pikapikaa, vaikka ei olisi ollut pakko. Perästä ei ole vielä kuulunut.
Mutta pieniä vastoinkäymisiä tulee aina, joten ei me välitetä niistä. Hauskaa on ollut, mistä suuri kiitos kuuluu nuorimmalle kollegalleni. Torstaina lähden haastateltavan kanssa kalaan. Ei siis muuta kuin Hii-u-li-hei, huolta nyt ei, merimies näin käy merta päin!
sunnuntai 18. toukokuuta 2008
Lahjakortti ravinteliin ja muuta kuulumista
Kolmas työviikko valmiina alkuun. Aika on mennyt nopeasti ja sehän on hyvä merkki. Viime viikon aikana olen ollut aika paljon iltaisinkin töissä, myös viikonloppuna.
Hienoa on kuluneella viikolla ollut se, että rakas kollega samasta laitoksesta saapui työhön. Yhdessä he tekivät jo reportaasinkin kaupunkinsa terasseista, Teräsvuori kuvaajana. Tehtävä olikin hiukan vaativa, koska tekohetkellä satoi vettä ja terassit olivat lähes tyhjillään. Luunkovat toimittajat selvisivät kuitenkin hienosti. Juttu ei tosin ole vielä valmis.
Hauskaa oli myös haastatella Draamaa teatteriprojektien tiimoilta. Draama ei vaatinut juttua edes nähtäväksi, joten yllätyksiä voi olla luvassa. Muissa teattereissa ei ole oltu yhtä yhteistyöhaluisia. Eräskin nihkeä ohjaaja lämpeni vasta siinä vaiheessa, kun Teräsvuori ymmärsi päästää valloilleen sellaisia kysymyksiä kuin "Ai tässä on kysymys melkein tyylipuhtaasta brechtiläisestä vieraannuttamisesta?"
Olen autoillut paljon, nytkin toimituksen auto on asuinpaikkani pihassa. Jalkaisinkin olen mennyt juttupaikoille. Lasten juoksukilpailujuttua tehdessäni eksyin pururadalle, mutta ehdin lähes ajoissa paikalle. Loppuvaiheessa iltaa alkoi sataa räntää ja oli niin kylmä, etten enää pystynyt kirjoittamaan mitään. Eilen käväisin markkinoilla raviradalla. Paikalla oli innostavaa kuvailla (käytössä oma kamera) ja kivaa haastatella. Erään myyntipöydän takaa hyökkäsi vanhahko mies tiedustelemaan, että mitäs se tyttö täällä hänen myyjiään ahdistelee, että nimiä ei ainakaan laiteta, "ellei tule lahjakorttia paikalliseen ravinteliin". Juu ei.
Tänään sotaveteraanikirjan julkaisutilaisuus. Kesto melkein neljä tuntia ja kuvaaminen aivan painajainen. Tarjolla oli sentään korviketta. Lauluesitykset vaihtelivat "hiljeni eloni kannel" -tyylistä sujuvasti rempseään "ei oo tyttöni hontelo ei kaita" -menoon eikä veteraanisolisti nähnyt sanoja tai tiennyt millä sivulla mennään. Nauratti aivan sairaasti.
Teräsvuori on ehtinyt myös paikalliseen yöelämään. Ja vientiähän riitti. Erityisterveiset "suoraa munaa" tarjonneelle kolmekymppiselle kajaanilaispsykopaatille, jonka nenästä tuli verta.
Eli hienosti menee! Toivottavasti kaikilla muillakin. Tulen treelle perjantaina leikkaamaan hampaat.
Hienoa on kuluneella viikolla ollut se, että rakas kollega samasta laitoksesta saapui työhön. Yhdessä he tekivät jo reportaasinkin kaupunkinsa terasseista, Teräsvuori kuvaajana. Tehtävä olikin hiukan vaativa, koska tekohetkellä satoi vettä ja terassit olivat lähes tyhjillään. Luunkovat toimittajat selvisivät kuitenkin hienosti. Juttu ei tosin ole vielä valmis.
Hauskaa oli myös haastatella Draamaa teatteriprojektien tiimoilta. Draama ei vaatinut juttua edes nähtäväksi, joten yllätyksiä voi olla luvassa. Muissa teattereissa ei ole oltu yhtä yhteistyöhaluisia. Eräskin nihkeä ohjaaja lämpeni vasta siinä vaiheessa, kun Teräsvuori ymmärsi päästää valloilleen sellaisia kysymyksiä kuin "Ai tässä on kysymys melkein tyylipuhtaasta brechtiläisestä vieraannuttamisesta?"
Olen autoillut paljon, nytkin toimituksen auto on asuinpaikkani pihassa. Jalkaisinkin olen mennyt juttupaikoille. Lasten juoksukilpailujuttua tehdessäni eksyin pururadalle, mutta ehdin lähes ajoissa paikalle. Loppuvaiheessa iltaa alkoi sataa räntää ja oli niin kylmä, etten enää pystynyt kirjoittamaan mitään. Eilen käväisin markkinoilla raviradalla. Paikalla oli innostavaa kuvailla (käytössä oma kamera) ja kivaa haastatella. Erään myyntipöydän takaa hyökkäsi vanhahko mies tiedustelemaan, että mitäs se tyttö täällä hänen myyjiään ahdistelee, että nimiä ei ainakaan laiteta, "ellei tule lahjakorttia paikalliseen ravinteliin". Juu ei.
Tänään sotaveteraanikirjan julkaisutilaisuus. Kesto melkein neljä tuntia ja kuvaaminen aivan painajainen. Tarjolla oli sentään korviketta. Lauluesitykset vaihtelivat "hiljeni eloni kannel" -tyylistä sujuvasti rempseään "ei oo tyttöni hontelo ei kaita" -menoon eikä veteraanisolisti nähnyt sanoja tai tiennyt millä sivulla mennään. Nauratti aivan sairaasti.
Teräsvuori on ehtinyt myös paikalliseen yöelämään. Ja vientiähän riitti. Erityisterveiset "suoraa munaa" tarjonneelle kolmekymppiselle kajaanilaispsykopaatille, jonka nenästä tuli verta.
Eli hienosti menee! Toivottavasti kaikilla muillakin. Tulen treelle perjantaina leikkaamaan hampaat.
Tunne kasvot
En pitkästytä pitkällä taisteluraportilla. Sitä samaa edelleen, eli "kivaa" ja "hyvin". Aika vähän kommentteja jutuista, menneet yleensä sellaisenaan lehteen. Pitäisi kai itse tajuta kysyä enemmän palautetta, mutta en jostain syystä ole... Ei ne kaikki kuitenkaan priimaa voi olla, vaikka kelpaavatkin.
Mutta hauska sattumus. Kuten tiedätte, tää paikka on mulle outo. Olen sentään kaupunginjohtajan nimen opetellut. EILEN mietin kalamarkkinoilla juttua skautatessani, että kun ei tunne naamalta ketään, sitä voi vaikka kaupunginjohtajaa jututtaa tietämättään. Vähän noloa olisi olla tuntematta, ajattelin.
Pienessä kaupungissa siihen voisi kuitenkin törmätä. Ajattelin muistaessani ainakin sen tsekata. No tänään mentiin autokaupoille juttua tekeen. Jututin eri tyyppejä. Vanhoja änkyröitä lukuun ottamatta ihmiset suostuu tosi hyvin kuvan kanssa lehteen, se ollut kiva huomata.
No, pyörin siinä kohdetta etsien kaupassa. Katselin perällekin päin, jolloin kuvaaja - mukava mies, kuten kaikki täällä - totesi, että älä siltä käy kysyyn. Oli nimittäin juurikin kaupunginjohtaja. What are the odds.
NP: In Flames - Like You Better Dead
PS. Olen muuten todnäk. Tampereella ens viikonloppuna. Jos joku muukin on ja kaipaa turinaseuraa toimitusten kähminnöistä, pistäkää viestiä.
Mutta hauska sattumus. Kuten tiedätte, tää paikka on mulle outo. Olen sentään kaupunginjohtajan nimen opetellut. EILEN mietin kalamarkkinoilla juttua skautatessani, että kun ei tunne naamalta ketään, sitä voi vaikka kaupunginjohtajaa jututtaa tietämättään. Vähän noloa olisi olla tuntematta, ajattelin.
Pienessä kaupungissa siihen voisi kuitenkin törmätä. Ajattelin muistaessani ainakin sen tsekata. No tänään mentiin autokaupoille juttua tekeen. Jututin eri tyyppejä. Vanhoja änkyröitä lukuun ottamatta ihmiset suostuu tosi hyvin kuvan kanssa lehteen, se ollut kiva huomata.
No, pyörin siinä kohdetta etsien kaupassa. Katselin perällekin päin, jolloin kuvaaja - mukava mies, kuten kaikki täällä - totesi, että älä siltä käy kysyyn. Oli nimittäin juurikin kaupunginjohtaja. What are the odds.
NP: In Flames - Like You Better Dead
PS. Olen muuten todnäk. Tampereella ens viikonloppuna. Jos joku muukin on ja kaipaa turinaseuraa toimitusten kähminnöistä, pistäkää viestiä.
lauantai 17. toukokuuta 2008
Liukuen työhön
Heippa vaan kaikille!
Itellä kun paikkakunta pysyy samana, niin työhön meno on alkanut ikään kuin liukuen. Siinä on omat hyvät puolensa, kuten se, että on jonkin verran vapaata. Huono puoli on sitten se, että kun on niinku vähä kaks työtä, seminaarin kirjottaminen ja näytelmän ohjaaminen, ni ku ne sattuu samalle viikolle, ni sattuu. Toissaviikko oli sellanen jollon nukuin noin 5 tuntia yössä, ja loppuajan joko olin töissä tai kirjotin. Että se siitä rentoudesta.
Oon kuitenkin jo alkanu siis tekemään juttuja radioon. Iltavuoro on ollu se juttu, mut pitäis kesällä päästä tekemään viikonloppuja suoranakin. Samoin telkkarissa kuului ainakin ääni, jos ei muuta.
Ja kun näytelmäkin on kohta ensi-illassa, ni ihan hyvä fiilis. Ainoo paska homma on, että munasin palkkaneuvottelussa. Vähä halvalla siis menee, joka vähän söi miestä tossa, mutta kai siitä on vaan opittava. Tsemiä sinne joka puolelle Suomea!!!
Itellä kun paikkakunta pysyy samana, niin työhön meno on alkanut ikään kuin liukuen. Siinä on omat hyvät puolensa, kuten se, että on jonkin verran vapaata. Huono puoli on sitten se, että kun on niinku vähä kaks työtä, seminaarin kirjottaminen ja näytelmän ohjaaminen, ni ku ne sattuu samalle viikolle, ni sattuu. Toissaviikko oli sellanen jollon nukuin noin 5 tuntia yössä, ja loppuajan joko olin töissä tai kirjotin. Että se siitä rentoudesta.
Oon kuitenkin jo alkanu siis tekemään juttuja radioon. Iltavuoro on ollu se juttu, mut pitäis kesällä päästä tekemään viikonloppuja suoranakin. Samoin telkkarissa kuului ainakin ääni, jos ei muuta.
Ja kun näytelmäkin on kohta ensi-illassa, ni ihan hyvä fiilis. Ainoo paska homma on, että munasin palkkaneuvottelussa. Vähä halvalla siis menee, joka vähän söi miestä tossa, mutta kai siitä on vaan opittava. Tsemiä sinne joka puolelle Suomea!!!
tiistai 13. toukokuuta 2008
Ensimetrit vierähti viikoiksi
Säikähdin ihan. Katselin eilen kalenteria ja tajusin, että aloitin neljättä viikkoa duunissa! Tätä vauhtia elämä juoksee ohi, enkä edes ehdi huomaamaan sitä.
Vauhti on ollut siis kova. Jo heti toisena päivänä pääsin lukemaan aamun avaavat uutiset puoli seiskalta ja siitä asti on aika mennyt tiiviisti tositoimissa uutisia kirjoittaen, metsästäen, ihmisiä haastatellen ja juttuja editoiden.
Tähän mennessä opittua: kaksi toimitusjärjestelmää, kaksi editointiohjelmaa. Kahden viikon jälkeen toimituksen järjestelmät muuttuivat kokonaan. Nyt tuntuukin, että pää on niin täysi tekniikkaa, ettei perushommat enää mahdu sinne. Ongelmia oli jo tänne kirjoittamisen kanssa.. Kun on tullut niin paljon ja nopeasti, niin saa varmaan töissäkin perusteiden kanssa puuhata vielä hyvän aikaa, ennen kuin hommat on handussa. Ja juuri tuo tekniikan ähky tekee tosi väsyneeksi välillä. Niin paljon asiaa.
Itse työ täällä on antoisaa ja kiinnostavaa. Työpaikka on ihana ja työporukka samoin. Yllätyksekseni toimituksessa on myös paljon nuorempaa väkeä. Lisäkseni kaksi pääaineilijaa kotiyliopistosta ja yksi sieltä jo valmistunut. Hauska juttu! Toimituksessa on yhteensä kolmisenkymmentä työntekijää, ikähaitari on mahdollisimman leveä. Jo alusta asti oli selvää, että yhteishenki on hyvä. Oli kivan tervetullut olo, kun ilmapiiri oli niin avoin ja mutkaton.
Paljon oon joutunut aamuvuoroihin kulkemaan taksilla, mikä on tietysti hienoa ja kivaa. Ajokorttihanke on töiden aloituksen aikaistumisesta johtuen hieman viivästynyt. Kirjalliset sentään on onneksi takana, mutta vielä pitäisi muutama ajotunti puristaa ja päästä inssikin läpi. Aika paljon kortin saaminen helpottaisi. Aamuvuorossa täytyy availla ääntä, eikä sitä tee taksissa. Työpaikalla voi laulella pipoja ja ölistä, mutta sekin on vähän epämiellyttävää. En tykkää edes karaokesta ja muutenkin laulelisi mieluummin vaikka omassa rauhassaan auton ratissa. Sitä siis odotellessa.
Ensi viikolla aloitan työt myös TV:n puolella. Odotan jännityksellä. Pääsee keikoille ja ulos talosta.
Vauhti on ollut siis kova. Jo heti toisena päivänä pääsin lukemaan aamun avaavat uutiset puoli seiskalta ja siitä asti on aika mennyt tiiviisti tositoimissa uutisia kirjoittaen, metsästäen, ihmisiä haastatellen ja juttuja editoiden.
Tähän mennessä opittua: kaksi toimitusjärjestelmää, kaksi editointiohjelmaa. Kahden viikon jälkeen toimituksen järjestelmät muuttuivat kokonaan. Nyt tuntuukin, että pää on niin täysi tekniikkaa, ettei perushommat enää mahdu sinne. Ongelmia oli jo tänne kirjoittamisen kanssa.. Kun on tullut niin paljon ja nopeasti, niin saa varmaan töissäkin perusteiden kanssa puuhata vielä hyvän aikaa, ennen kuin hommat on handussa. Ja juuri tuo tekniikan ähky tekee tosi väsyneeksi välillä. Niin paljon asiaa.
Itse työ täällä on antoisaa ja kiinnostavaa. Työpaikka on ihana ja työporukka samoin. Yllätyksekseni toimituksessa on myös paljon nuorempaa väkeä. Lisäkseni kaksi pääaineilijaa kotiyliopistosta ja yksi sieltä jo valmistunut. Hauska juttu! Toimituksessa on yhteensä kolmisenkymmentä työntekijää, ikähaitari on mahdollisimman leveä. Jo alusta asti oli selvää, että yhteishenki on hyvä. Oli kivan tervetullut olo, kun ilmapiiri oli niin avoin ja mutkaton.
Paljon oon joutunut aamuvuoroihin kulkemaan taksilla, mikä on tietysti hienoa ja kivaa. Ajokorttihanke on töiden aloituksen aikaistumisesta johtuen hieman viivästynyt. Kirjalliset sentään on onneksi takana, mutta vielä pitäisi muutama ajotunti puristaa ja päästä inssikin läpi. Aika paljon kortin saaminen helpottaisi. Aamuvuorossa täytyy availla ääntä, eikä sitä tee taksissa. Työpaikalla voi laulella pipoja ja ölistä, mutta sekin on vähän epämiellyttävää. En tykkää edes karaokesta ja muutenkin laulelisi mieluummin vaikka omassa rauhassaan auton ratissa. Sitä siis odotellessa.
Ensi viikolla aloitan työt myös TV:n puolella. Odotan jännityksellä. Pääsee keikoille ja ulos talosta.
Takaisin töihin
Monnin toinen viikko alkoi vapaapäivällä; maanantaina ei töihin saanut tulla. Huomasin ennenkuulumattoman asian: töissä mulla on kivempaa kuin vapaalla. Kerrankin saa tehdä järkevää työtä, mutta vapaa-aika ei tarjoa extreme-elämyksiä - eli asetelmat ovat kääntyneet päälaelleen!
Heh, journalistista huumoria välimerkkikikkailulla.
En tiedä, onko kyseessä tämä asuinpaikkani. Vielä ei ole kovin tuttu tämä. Eikä kauheasti tarjoa mitään. Menin baariin katsomaan lätkää. Tilasin 0,4 (kyllä sen täytyi olla) Koffin. Hinta 4,6. Moiseen en ihan vähään aikaan ole törmännytkään. En perusbaarissa ehkä koskaan. Eniten ehkä kuitenkin kyrsii se, että Rouva Monni on poissa. Kai siihen on jotenkin ehtinyt tottua. Siis rouvaan, ei sen poissaoloon:)
Mutta eilen mm. kolusin Citymarketin perusteellisemmin läpi kuin koskaan mitään markettia. En siis ostotarkoituksessa vaan uteliaisuuttani. Virikkeet kai vähissä. Hassuja viiden euron camo-olohousuja oli tarjolla. En ostanut.
No anyway, työt alkoivat taas. Tein jo aiemmin saamaani juttukäskytystä. Yritysvierailu paikalliseen tehtaaseen ja lehden kauppaliitteeseen nettikauppaa käsitellyt juttu. Eli siis mm. oikeus- ja taloustiedettä ovat sisältäneet jutut tähän mennessä. No selvisin tästäkin, jäljestä paha mennä sanomaan. Kuvaamaan jouduin yllättäen taas, ja kuva paranikin edelliskerrasta. Tähän olin jossain määrin jopa tyytyväinen.
Huomisesta ei tietoa, saa nähdä, mitä tupsahtaa eteen. Mielenkiinnolla odotan.
Kiva että kaikilla tuntuu olevan kivaa.
Heh, journalistista huumoria välimerkkikikkailulla.
En tiedä, onko kyseessä tämä asuinpaikkani. Vielä ei ole kovin tuttu tämä. Eikä kauheasti tarjoa mitään. Menin baariin katsomaan lätkää. Tilasin 0,4 (kyllä sen täytyi olla) Koffin. Hinta 4,6. Moiseen en ihan vähään aikaan ole törmännytkään. En perusbaarissa ehkä koskaan. Eniten ehkä kuitenkin kyrsii se, että Rouva Monni on poissa. Kai siihen on jotenkin ehtinyt tottua. Siis rouvaan, ei sen poissaoloon:)
Mutta eilen mm. kolusin Citymarketin perusteellisemmin läpi kuin koskaan mitään markettia. En siis ostotarkoituksessa vaan uteliaisuuttani. Virikkeet kai vähissä. Hassuja viiden euron camo-olohousuja oli tarjolla. En ostanut.
No anyway, työt alkoivat taas. Tein jo aiemmin saamaani juttukäskytystä. Yritysvierailu paikalliseen tehtaaseen ja lehden kauppaliitteeseen nettikauppaa käsitellyt juttu. Eli siis mm. oikeus- ja taloustiedettä ovat sisältäneet jutut tähän mennessä. No selvisin tästäkin, jäljestä paha mennä sanomaan. Kuvaamaan jouduin yllättäen taas, ja kuva paranikin edelliskerrasta. Tähän olin jossain määrin jopa tyytyväinen.
Huomisesta ei tietoa, saa nähdä, mitä tupsahtaa eteen. Mielenkiinnolla odotan.
Kiva että kaikilla tuntuu olevan kivaa.
lauantai 10. toukokuuta 2008
Ensimmäinen viikko ohi!
Myös savolainen toimittajanalku on aloittanut oman työrupeamansa kerran kuussa ilmestyvässä aikakauslehdessä. Ja tyytyväinen olen työpaikkaani ollut, tosi tyytyväinen!
Ensimmäisen viikon aikana taistelin kolme päivää helpdeskin ukkojen kanssa, jotta saisin työhuoneeseeni laitetun koneen toimimaan. Onhan se jotenkin hankala varmaan tajuta, että pelkästään koneen kantaminen paikalle ei riitä. Sen pitäisi myös toimia. Parasta oli, että toimituksessa on käytössä tietokoneen kautta toimivat puhelimet. Oma kännykkä oli siis käytössä ensimmäisten päivien ajan. Loppuviikosta kone onneksi toimi jo moitteettomasti.
Viikon aikana kerkesin kirjoittaa kolme juttua, vierailla jätskitehtaalla (hyvät korruptiolahjat!) ja suunnitella seuraavia haastatteluja. Huokaisin helpotuksesta, kun kuulin että meidän talossa haastatteluihin ajetaan kuvaajan autolla, julkisilla tai sitten taksilla. Minun ei siis tarvitse huristella yksin eksyneenä pitkin Helsinkiä.
Työpäivät hurahtivat ohi tosi nopeasti, sillä tekemistä riitti. Toimituksessa meininki on rentoa, ja ihmiset tuntuvat todella nauttivan työstään. Pienessä porukassa kaikilta voi kysyä, ja muut ovat vuorotellen käyneet pyytämässä lounaalle.
Ainakin nyt tuntuu, että aikakauslehden rytmi sopii minulle tosi hyvin. Juttuja saa suunnitella rauhassa ja ne toteutetaan huolella. Jotenkin sitä oli kuitenkin niin tottunut kiireiseen toimitustyöhön, että välillä on oikein huono omatunto, kun kerkeän tehdä työaikana vaikka mitä omiakin hommia. Oikeastaan kaipaan vähän sitä pientä painetta, jota ainakin leikkitoimituksessamme keväällä oli. Kadun luultavasti sanojani, kun lehden ilmestyminen alkaa lähestyä...
Innolla odottelen tulevia tehtäviä. Juttukeikkoja on tulossa ympäri Suomen, ja omat tekstit tulevat täyttämään monia aukeamia. Vielä on siis intoa tekemiseen, katsotaan, missä vaiheessa se sitten lopahtaa. Toivottavasti ei ollenkaan!
Ensimmäisen viikon aikana taistelin kolme päivää helpdeskin ukkojen kanssa, jotta saisin työhuoneeseeni laitetun koneen toimimaan. Onhan se jotenkin hankala varmaan tajuta, että pelkästään koneen kantaminen paikalle ei riitä. Sen pitäisi myös toimia. Parasta oli, että toimituksessa on käytössä tietokoneen kautta toimivat puhelimet. Oma kännykkä oli siis käytössä ensimmäisten päivien ajan. Loppuviikosta kone onneksi toimi jo moitteettomasti.
Viikon aikana kerkesin kirjoittaa kolme juttua, vierailla jätskitehtaalla (hyvät korruptiolahjat!) ja suunnitella seuraavia haastatteluja. Huokaisin helpotuksesta, kun kuulin että meidän talossa haastatteluihin ajetaan kuvaajan autolla, julkisilla tai sitten taksilla. Minun ei siis tarvitse huristella yksin eksyneenä pitkin Helsinkiä.
Työpäivät hurahtivat ohi tosi nopeasti, sillä tekemistä riitti. Toimituksessa meininki on rentoa, ja ihmiset tuntuvat todella nauttivan työstään. Pienessä porukassa kaikilta voi kysyä, ja muut ovat vuorotellen käyneet pyytämässä lounaalle.
Ainakin nyt tuntuu, että aikakauslehden rytmi sopii minulle tosi hyvin. Juttuja saa suunnitella rauhassa ja ne toteutetaan huolella. Jotenkin sitä oli kuitenkin niin tottunut kiireiseen toimitustyöhön, että välillä on oikein huono omatunto, kun kerkeän tehdä työaikana vaikka mitä omiakin hommia. Oikeastaan kaipaan vähän sitä pientä painetta, jota ainakin leikkitoimituksessamme keväällä oli. Kadun luultavasti sanojani, kun lehden ilmestyminen alkaa lähestyä...
Innolla odottelen tulevia tehtäviä. Juttukeikkoja on tulossa ympäri Suomen, ja omat tekstit tulevat täyttämään monia aukeamia. Vielä on siis intoa tekemiseen, katsotaan, missä vaiheessa se sitten lopahtaa. Toivottavasti ei ollenkaan!
keskiviikko 7. toukokuuta 2008
Ensimetrit
Hei vain te kaikki lukijat!
Sankaritoimittaja Teräsvuoren työrupeama on myös saatettu alkuun. Olen ollut nyt neljä päivää töissä. Ensimmäisiin työtehtäviin kuuluu kokoavien juttujen kirjoittaminen paikkakunnan kulttuuritarjonnasta kesällä. Ja sitähän riittää!
Olen ollut melko hämmentynyt taide - ja kesäteatteriannin runsaudesta. Tässä on sitten soiteltu kaiken maailman galleristeille, joista monet ovat olleet varsin hauskoja tapauksia. Toimittaja on takuulla antanut itsestään hyväntuulisen kuvan, koska naurattaa koko ajan. Ja fiksun. Erään taiteilijan etunimi oli Aale, ja automaattisesti oletin, että kyseessä on naishenkilö. Siinä vaiheessa, kun haastateltava alkoi puhua maalarin 89-vuotiaasta vaimosta, tiedustelin varovasti asiaa. Toisessa päässä vastattiin: "Hyvä että tuli tämäkin asia selväksi."
Tänään Teräsvuori lähetettiin ensimmäiselle juttukeikalle autolla. Omat ajotaidot ja suunnistaminen 40 km päähän maaseudulle epäilyttivät hiukan, varsinkin kun Teräsvuori ei vielä osaa sujuvaa reittiä huoneestaan kahvinkeittimelle. Mutta kaikkipa menikin hyvin! Hillittömän pölypilven saattelemana saavuin paikalle juuri ajoissa.
Kyseessä oli paikallisten metsästäjien koululaisille järjestämä rastirata. Vastassa oli välittömästi joukko kylän miehiä. Esittelyjä ei tarvittu. Teräsvuoren kuva oli nimittäin julkaistu lehden edellisessä numerossa. "No niin, uusi toimittaja tuli paikalle, tunnistin kuvasta!" " Ottaakos toimittaja lisää kahvia?" "Täytyy toimittajalle näyttää, kun näin monta tonnia viedään rehua..." Olin otettu huomiosta.
Myös itse rata oli hauska ja toimittaja unohtuikin tekemään juttua hiukan pidemmäksi aikaa kuin olisi ollut tarpeellista. Ilmakiväärillä en ehtinyt ampua rottaa, vaikka jonossa seisoinkin. Viihdytin myös oppilaita nielemällä mäkäräisen. "Mikä läppä!"ihastelivat kuudesluokkalaiset.
Otin liudan kuvia ja yksi oli hyvä. Emme ole kameran kanssa vielä oikein sinut. Toimitus sen sijaan on oikein mukava ja sopivanhenkinen. Teräsvuori jatkaa iloisin mielin.
Sankaritoimittaja Teräsvuoren työrupeama on myös saatettu alkuun. Olen ollut nyt neljä päivää töissä. Ensimmäisiin työtehtäviin kuuluu kokoavien juttujen kirjoittaminen paikkakunnan kulttuuritarjonnasta kesällä. Ja sitähän riittää!
Olen ollut melko hämmentynyt taide - ja kesäteatteriannin runsaudesta. Tässä on sitten soiteltu kaiken maailman galleristeille, joista monet ovat olleet varsin hauskoja tapauksia. Toimittaja on takuulla antanut itsestään hyväntuulisen kuvan, koska naurattaa koko ajan. Ja fiksun. Erään taiteilijan etunimi oli Aale, ja automaattisesti oletin, että kyseessä on naishenkilö. Siinä vaiheessa, kun haastateltava alkoi puhua maalarin 89-vuotiaasta vaimosta, tiedustelin varovasti asiaa. Toisessa päässä vastattiin: "Hyvä että tuli tämäkin asia selväksi."
Tänään Teräsvuori lähetettiin ensimmäiselle juttukeikalle autolla. Omat ajotaidot ja suunnistaminen 40 km päähän maaseudulle epäilyttivät hiukan, varsinkin kun Teräsvuori ei vielä osaa sujuvaa reittiä huoneestaan kahvinkeittimelle. Mutta kaikkipa menikin hyvin! Hillittömän pölypilven saattelemana saavuin paikalle juuri ajoissa.
Kyseessä oli paikallisten metsästäjien koululaisille järjestämä rastirata. Vastassa oli välittömästi joukko kylän miehiä. Esittelyjä ei tarvittu. Teräsvuoren kuva oli nimittäin julkaistu lehden edellisessä numerossa. "No niin, uusi toimittaja tuli paikalle, tunnistin kuvasta!" " Ottaakos toimittaja lisää kahvia?" "Täytyy toimittajalle näyttää, kun näin monta tonnia viedään rehua..." Olin otettu huomiosta.
Myös itse rata oli hauska ja toimittaja unohtuikin tekemään juttua hiukan pidemmäksi aikaa kuin olisi ollut tarpeellista. Ilmakiväärillä en ehtinyt ampua rottaa, vaikka jonossa seisoinkin. Viihdytin myös oppilaita nielemällä mäkäräisen. "Mikä läppä!"ihastelivat kuudesluokkalaiset.
Otin liudan kuvia ja yksi oli hyvä. Emme ole kameran kanssa vielä oikein sinut. Toimitus sen sijaan on oikein mukava ja sopivanhenkinen. Teräsvuori jatkaa iloisin mielin.
Eka oikea viesti
Nyt tulee oikeaa tekstiä. Ilmoittautuneita kirjoittajia on viisi, toivottavasti kaikki jaksavat raapustaa edes toisinaan. Muutin myös neiti Vihervaaran "pyynnöstä" ulkoasua.
Monnilla työt ovat alkaneet ihan mielenkiintoisesti. Maanantai meni tutustuessa paikkoihin ja vähän ihmisiin. Tiistaina aloitettiin. Ensimmäisenä kirjoittelin juttua, joka lähti vuoronvetäjän ihmeteltyä sitä, miten isommassa kaljatölkissä kalja on niin paljon kalliimpaa. Ei mitään suurta taidetta siis, mutta siitä sain aiheen.
Sain kaksi päivää aikaa raapustaa juttua ja näin. Kävin galluppiakin tekemässä. Yllätyin kun ehkä noin 40 minuutissa selvittiin kuvaajan kanssa, vaikka kyse oli kaljanjuonnista. Avomielistä porukkaa oli jo aamusta kaupassa ja saatiin neljä ihmistä nalkkiin.
Nyt tahti vähän kiihtyy, seuraavaksi aiheeksi lupailtiin erääseen nettikauppaa harjoittavaan paikalliseen yritykseen tutustumista, ja siihen liittyvää kainaloa. Tulee liitteeseen. Ihan siis järkeviä aiheita heti alkuun. Alun perin sille piti olla viikon loput kaksi päivää, mutta toisin kävi. Pitääkin lähteä huomenna erääseen näyttelyn avaijaiseen ja tehdä siitä juttuja ja vielä kuvatakin se. Perjantaiksi kai sitten tuo toinen.
Autolla maakuntiin. Saa nähdä miten äijän käy. Kiva kyllä saada jo alusta käyttää kaikkia vähäisiä kykyjään. Valokuvaus meillä yleensä tehdään kuvaajien toimesta, mutta nyt ei sellaista liiennyt. Se vähän mietityttää, kun on kamerakin väärää merkkiä...
Mutta mukava alku kyllä ollut. Päätoimittajasta lähtien mukavaa porukkaa töissä jne.
NP: RHCP - Give It Away
Monnilla työt ovat alkaneet ihan mielenkiintoisesti. Maanantai meni tutustuessa paikkoihin ja vähän ihmisiin. Tiistaina aloitettiin. Ensimmäisenä kirjoittelin juttua, joka lähti vuoronvetäjän ihmeteltyä sitä, miten isommassa kaljatölkissä kalja on niin paljon kalliimpaa. Ei mitään suurta taidetta siis, mutta siitä sain aiheen.
Sain kaksi päivää aikaa raapustaa juttua ja näin. Kävin galluppiakin tekemässä. Yllätyin kun ehkä noin 40 minuutissa selvittiin kuvaajan kanssa, vaikka kyse oli kaljanjuonnista. Avomielistä porukkaa oli jo aamusta kaupassa ja saatiin neljä ihmistä nalkkiin.
Nyt tahti vähän kiihtyy, seuraavaksi aiheeksi lupailtiin erääseen nettikauppaa harjoittavaan paikalliseen yritykseen tutustumista, ja siihen liittyvää kainaloa. Tulee liitteeseen. Ihan siis järkeviä aiheita heti alkuun. Alun perin sille piti olla viikon loput kaksi päivää, mutta toisin kävi. Pitääkin lähteä huomenna erääseen näyttelyn avaijaiseen ja tehdä siitä juttuja ja vielä kuvatakin se. Perjantaiksi kai sitten tuo toinen.
Autolla maakuntiin. Saa nähdä miten äijän käy. Kiva kyllä saada jo alusta käyttää kaikkia vähäisiä kykyjään. Valokuvaus meillä yleensä tehdään kuvaajien toimesta, mutta nyt ei sellaista liiennyt. Se vähän mietityttää, kun on kamerakin väärää merkkiä...
Mutta mukava alku kyllä ollut. Päätoimittajasta lähtien mukavaa porukkaa töissä jne.
NP: RHCP - Give It Away
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)